Se tunne, kun et löydä sopivaa hymiötä viestiin.
Viestiin, jonka haluaisit kertoa kasvotusten.
Kasvot, jotka tahtoisit nähdä kuvina sarveiskalvolla, ei pikseleinä ruudulla.
Ruutu, joka on täynnä kirjoitusvirheitä ja väärinymmärryksiä, lukemista rivien välistä.
Väli, johon mahtuu enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa.
Sana, jolla viitataan johonkin todelliseen.
Todellisuus, joka näyttäytyy useimmin koneella kuin oikeissa kohtaamisissa.
Kohtaamisia, joita on liian vähän.
Vähän, joka tuntuu paljolta.
Paljon, joka antaa enemmän.
Enemmän, joka on melkein liikaa.
Liikaa, joka luo etäisyyttä.
Etäisyys, jolla tuntea itsensä.
Itse, jossa kaivata toista.
Toinen, joka on tuolla jossain, bittiavaruudessa tai ainakin maailmankartalla.
Kartalla pallosta, missä se pomppii.
Pomppii kuin sydän, tekee ylilyöntejä herkästi.
Herkkyys, joka ilmenee avoimuutena.
Avoimuus, joka ei jätä mitään sanomatta turhaan.
Turhaa jauhamista, joka ei vie mihinkään, vähiten eteenpäin.
Eteenpäin, jonne toivoisi pääsevän, kohti yhteyttä.
Yhteys, joka voi katketa milloin vain, joka roikkuu nettiliittymän varassa tai muistitikulla.
Muisti, joka hädin tuskin rohkenee muistella.
Muistelu, joka muuntautuu haaveiluksi.
Haaveilu, jolla voi saada itsensä sekaisin, jos toisenkin.
Toinen, edelleen, silmänkantamattomissa, sähköverkkojen tuolla puolen.
Puoli, jolla ei tahtoisi olla.
Oleminen, jota ei tahtoisi puoltaa.
Some
Se on me
Mutta missä vaiheessa aidosta ilmeestä tuli hymiö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti