Kunniakirjoitus laiskuudelle

Kavereiden Facebook-sivut on mitä parhaimpia mielenkiintoisten artikkelien ja linkkien löytöpaikkoja. Hienoa, että ihmiset jakaa hyväksi havaitsemiaan juttuja, ja nostaa esiin tärkeäksi kokemiaan asioita. Elämien jakaminen on muutenkin mun sydäntä lähellä, joten arvostan ja ihailen hirveästi sen toteuttamista myös sosiaalisessa mediassa. Mikä onkaan parempi (tai ainakin mahdollisempi ja käytännöllisempi) väylä välittää viestiä kuin internet. Oikeastaan, se onkin ihan oma lajinsa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kasvokkain kohtaaminen on se real thing, mutta ei muut yhdeydenpidon muodot ole väistämättä yhtään huonompia tai toisarvoisia. Nykymaailmassa, jos nimenomaan tahtoo elää globaalisti, se on jopa välttämätöntä ja ainutlaatuista. (Note so self: asun itse ja reissaan melko paljon ulkomailla, joten senkin vuoksi tää nettikommunikointi on ehdotonta ja korvaamatonta.)

Siispä, päivän agenda löytyi jälleen kerran kaverin Facebook-sivulta. Linkki Hesarin Hitaat (huom: muistin, että osion nimi on Ajattomat ü)-juttuun oli sekä mieltä että sydäntä keventävää. Se kirvoitti jakamaan jutun ensin omalla sivulla, mutta pohdinnoistani paisuessaan tästä muodostui blogitekstin kaltainen puheenvuoro.

Sivuhuomautuksena, aiheeseen muuten sopien, en ole vain saanut aikaiseksi selvittää miten saan luotua tuonne Sivusivulle uusia tekstejä tämän etusivun runotilan tapaan. (Jos joku teknisesti lahjakkaampi tai muuten vain asiasta tietävämpi haluaa auttaa asiassa, vinkkejä ja atk-tukea otetaan iloiten vastaan!) Siksipä tämän tekstimaratoonini tänne lykkään, kun en jaksa alkaa kehitellä sille erillistä tilaa. Oman yleis-kirjoituksellisen blogin perustamistakin olen pohtinut, mutta ainakin toistaiseksi en ole alkanut kokoamaan tämän tekstini kaltaisia mietintöjä sen enempää ylös. Sitä varten on päiväkirja, oma pää ja läheiset. On ollut ehkä jonkinlainen itsekriittinen suhtautumiskriisi sen suhteen, kuinka paljon avautuu julkisesti elämästään ja ajatuksistaan. Ei ole tarvetta jakaa kaikkea koko ajan, mutta toisaalta nautin suuresti toisten avautumisista ja ajatuksenlennoista. Ja sitähän lukee ketä kiinnostaa, joten sinällään ei pitäisi joutua kokemaan itseään tyrkyksi media-addiktiksi, vaan toimia juuri sen verran kuin huvittaa.

Tuttujen runoilijoiden blogeistakin löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa varsinaisten runojen ohella. Runoilijat kun yleensä ovat aika yleismaailmallisia kirjailijoita ja filosofointiin taipuvaisia persoonia. Tästä esimerkkinä HPC:n riveissä aktiivijäseninä vaikuttavien Juho Niemisen blogi Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen sekä Aura Kanervan LORVI!  

No sitten, itse aiheeseen!

 "Laiskuus on loistava olotila, jos ei halua saavuttaa mitään. Laiskuus on luova olotila, jos haluaa saavuttaa jotain."

-Suorittamisen vastapainoksi, ja siitä vapautumiseksi, luovaa (tai ihan vaan) lekottelua!

 

Laiskuus on ihmiselle hyväksi 

 

Tämä teksti oli virkistävä käsittely lähestulkoon tabuksi muodostuneeseen tai ainakin erittäin tumman (ja hörhöisen) leiman otsaansa saaneeseen asiaan. Itse en oo kokenut ongelmaksi niin sanottua toimettomuutta (ehkä koska en oikein koskaan oo täysin toimeton..toimintaa se on kirjoittaminen ja lukeminen ja valokuvien ym juttujen säätäminenkin ja ihan vaan lauleskelu) koska oon saanut elää hyvin rauhassa omaan tahtiin aikalailla kaiken suhteen. Oon vain ottanut oman tilan, kun siltä on tuntunut, ja oon siihen pystynyt.

En oo koskaan kokenut olevani mukana oravanpyörässä, joten ei ole tarvetta hypätä sieltä poiskaan (enkä sinne aio edes mennäkään pyörimään). Tämä voi tarkoittaa sitä, että valmistun noin 35-vuotiaana opinnoistani ja perustan mahdollisesti perheen ehkä nelikymppisenä. Silti oletusten ja tavoitteiden mukaan on elämää jäljellä yli puolet! Siispä mihinkä tässä on kiire, kun elää voi nyt ja huomennakin. Ei sitä kaukana edessä häämöttävää tulevaisuutta varten kannata jäädä odottelemaan tekemisiä ja menemisiä. Eihän sitä tiedä näkeekö edes eläkeikää, joten miksi keskittyä johonkin mikä ei ole varmaa! Totta on vain tämä hetki, ja elää voit vain tänä päivänä. Niin yksinkertaista, mutta niin vaikeaa tajuta ja toteuttaa käytännössä. Silti, siihen pyrin ja sitä ihannoin. Ihan sama mitä ympäröivä yhteiskunta toitottaa, mun elämää ei voi kukaan muu elää, joten pidän siitä itse kiinni ja luon siitä juuri sellaisen kuin haluan.

"Laiskuus on ollut työläisten synti, kun joutilaisuus on ollut yläluokan etuoikeus."

-Nykyajan liberaali kansalainen ottaa oman elämän haltuunsa ja nauttii siitä kuin elitisti. Ei siis enää luokkajaottelua vaan samat oikeudet ja mahdollisuudet on kaikilla, kunhan sen vain itse kukin oivaltaa. ;) Motoksi: Elä kuin eliitti.

 

Aikaansaamisen, edistymisen ja kehittymisen paineet on toki todellisia omalla kohdallakin. Tuossa jutussa mainittu onnellisuuden tavoittelu (lainaus edellä) koskettaa oletettavasti jokaista ihmistä. Onnellisuus elämän päämääränä edellyttää tiettyjä toimenpiteitä ja ihmisen omaa panostusta kaikkeutensa tasapainon löytämiseksi. Se vaatii työskentelyä itsensä kehittämiseksi ja elämäntaitojen parantamiseksi. Onnelliseksi ei tule pelkästään olemalla (vai, vastaväitteitä?), vaan Elämällä itsensä näköisesti, sanon minä.

"Ihminen on luontaisesti laiska. Vältämme asioita, jotka vaistoamme työläiksi tai haasteellisiksi. Se on ymmärrettävää, mutta tyhmää, jos tavoitteena on onnellisuus. Yksi merkittävimpiä onnen lisääjiä on nimittäin tunne oppimisesta, kehittymisestä ja kasvusta."

Näinpä. Ei pelkkä mitään tekemättömyys ja totaalinen saamattomuus ole pitkään jatkuessa nautinnollista. Mutta ajoittain se on tarpeen ja todella suositeltavaa. Ja jotkut ihmiset sietää ja kaipaa sitä enemmän kuin toiset. Vaikka oma elämisen ideologia on tosiaan vapauden syleileminen, omaan tahtiin ja tyyliin eläminen, niin kyllä tietyt ympäriltä tulevat moraaliset signaalit heijastuvat omaankin ajatteluun välillä. Se, että on enemmän vapaalla kuin töissä keskittyen lähinnä vain omiin puuhiinsa, tuntuu joskus jopa rikolliselta. Kun tietää kuinka suurin osa läheisistäkin puurtaa väsyneenä täydessä työelämässä ja muissa murheissa ilman mahdollisuutta pysähtyä ja ottaa iisimmin. Toisaalta juuri se pysäyttää mua ja motivoi nauttimaan omasta vapaudesta entistäkin enemmän, koska tiedän ettei se oo automaattista eikä aina mahdollista itsellekään. 

"Jos ihminen ei tee mitään, kaikki rapistuu ja rappeutuu, kuihtuu ja kuolee. Erityisesti tämä koskee "minää", jos tämä "minä" on nainen. Jos uskomme mainoksia ja naistenlehtiä, naista on kohennettava kaiken aikaa. Fiksu nainen ei usko, joten hän on vaivattomasti valtoimenaan. Laiskuus on nimittäin tahtolaji."

-Ihanasti ilmaistu! Vielä vapautta korostava lisäys: vallattoman vaivattomasti valtoimenaan.

On nimittäin tullut elettyä ajoittain liiankin täyttä elämää, töitä+opiskelua+kaikkea kalenteri tulvillaan. Aikataulutettuja menemisiä vapaan tekemisen sijaan. Toisinaan sitä jaksaa ja se voi olla ok. Se voi olla palkitsevaa ja kasvattavaa, tehdä susta vahvemman ja jopa ekspertin jossakin. Mutta oon huomannut, että rajansa kaikella, ja joskus se raja tulee vastaan vasta kun on jo tosi väsynyt, liian kuormittunut siitä kaikesta mihin on itsensä lykännyt. Ja siitä ei yleensä seuraa hyvää. Sitä ajaa itsensä kuin vajaatoiminnalle, jolloin tulee helposti tehtyä virheitä ja huonoja valintoja elämänsä suhteen. Ajautuu heikommaksi kuin olisi parhaimmillaan, kaikissa voimissaan itsestään huolehtimisen myötä. Tämän oon kokenut ja todennut todella tuhoisaksi omalle hyvinvoinnille. Kun ei ole havahtunut hengähtämään ja antamaan aikaa itselleen, vaan on vaatinut turhan paljon ja jatkanut vaan liian nopeaan tahtiin menemistä, sitä ei välttämättä näe kokonaiskuvaa selkeästi. Sitä voi hetkellisesti sokeutua omalle itselleen ja ympäristölleen. Silloin ei elä ihan täysillä (vaikka juuri niin todennäköisesti luulee tekevän, ylibuukaten itsensä kaikkeen mahdolliseen olettaen sen olevan tarpeen ja tärkeämpää kuin niiden tekemättömyys) vaan on oikeastaan ei-läsnä elämässään. Kun ei huolehdi omasta olostaan kokonaisvaltaisesti, siitä henkisestä ja sosiaalisesta puolesta etenkin, ei voi olla onnellinen ja elää tässä ja nyt.

Varsinaisilta "burn-outeilta" tai vastaavilta kaaostiloilta oon välttynyt, mutta nähnyt läheltä mitä se tekee ihmiselle. Enkä halua työntää itseäni lähellekään kyseisiä pohjamutia. Ei oo järkeä uuvuttaa itseensä enempää kuin on pakko perusjuttujen myötä. Ja perusjuttuja on työsskäynti, itsensä elättäminen ja sopiva toimeentuleminen. Korostan sanaa SOPIVA, sillä jokainen voi asettaa rajansa juuri siihen kohtaan mikä itselle sopii ja riittää. Miksi tienata enemmän kuin tarvitsee jos aika on todella rahaa arvokkaampaa ja tärkeämpää? Jos vapaus on työssäkäyntiä parempaa elämää, miksei pyrkiä saamaan enemmän sitä ja vähemmän työtä? Vanhempieni osa-aika-eläke on oiva esimerkki tästä. Miksei toteuttaa tätä haavetta kun kerran voi? Varaslähtö eläkkeelle on vähintä mitä voi tehdä oman vapaa-aikansa lisäämiseksi. Miksi raataa kuin kone siihen asti kun systeemi määrää, kun itsestä tuntuisi paremmalta käyttää aikansa muutoin. 

"Työpsykologinen tutkimus on osoittanut, että laiskan vastakohta, tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä työntekijä on uupumisriskissä, joten sitäkin kautta sopiva 'laiskuus' on terveellistä. Onko kuitenkaan sellainen ihminen varsinaisesti laiska, joka hoitaa hommansa mutta ehkä omalla tavallaan? Voisiko sopivampi adjektiivi ollakin luova tai innovatiivinen?"

-Luovuus vaatii tilaa, tila vaati aikaa, aika vaatii vapautta, vapaus vaatii vapautumista (töistä, kiireestä, stressistä, oman mielensä jumeista).

En nyt sano, että työnteko on turhaa ja pelkästään pakkopullaa. Ideaalitilanteessa se on päinvastoin, mielekästä, antoisaa ja merkityksellistä. Jos työ on intohimo ja itsensä toteuttamisen väline, voi sen tekemisestä nauttia kuin vapaa-ajan toiminnoistaan. Kielteiseksi se muuttuu silloin, kun oma hallinnan tunne katoaa työn rasittavuuden takia tai sitä joutuu tekemään vain elantonsa turvaamiseksi. Moni saakin sen oman juttunsa sitten työelämän ulkopuolelta -harrastuksen tai muun mielihyvää tuottavan toiminnan kautta. Useimmilla ehkä tilanne on kuitenkin se, että jotakin hyvää ja elämää tukevaa (rahan lisäksi) saa sekä työstä että vapaasta. Silloin rajanveto oman hyvinvoinnin takaamiseksi kulkee näiden kahden ajankäytön kanssa. Mikä on tarpeeksi vapaata ja milloin työ kuormittaa liikaa? Omasta jaksamisesta (mieluummin puhuisin elämästä nauttimisesta, Elämisestä) täytyy huolehtia kunkin itse, ja siksi siinä kuuluisassa pyörässä pyöriminen muiden ehdoilla ei kannata. Se on hullun hommaa. Jos pyörää saa pyörittää edes vähän oman olonsa mukaisesti ja pysähdellä tarvittaessa, siellä oleminen voi olla ihan ok ja mennä sujuen ja jopa mukavasti.

Ja nyt, jokusen tunnin (okei, koko tähänastisen päivän) tätä juttua pohdittuani ja kirjoitettua, voin vain todeta että ”Jee” ja hymyillä. Siltä musta tuntuu nyt, ja niin juuri reagoin. Olen saanut aikaan sekä itselleni että muille jaettavaksi kelailua hyvin yksinkertaisista, mutta sitäkin olennaisimmista asioista. Havahduttavaa ja helpottavaa. Tämän aihepiirin läpi kahlattuani myönnän täysin olevani niin sanottu laiska, ja nauttivani siitä. Esimerkiksi ”mitä aiot tehdä tänään”-kysymykseen vastasin vielä eilen, että pesen pyykkiä ja käyn kaupassa. Se olisi voinut olla riittävä päivän ohjelma. Tämän laiskuus-ylistyksen luettuani ja laiskuus-teemaan aktivoituani en ole tehnyt kumpaakaan, ja ainakin kauppareissu  saa jäädä huomiselle, sillä ulkona alkaa hämärtää ja keli on muutenkin ollut harmaan sateinen. Olen tosi iloinen, ettei mun tarvitse lähteä mihinkään, jos ei siltä tunnu. Voin hyvin syödä puuroa toistamiseen ruoaksi tai kaivella pakastinta ja niin, olla luova. Nyt siihen on sekä tilaa, aikaa että tahtoa.

"Laiskuus on asenne ja mielentila, joka ei vaadi kuin eläytymistä."

-Eläköön laiskuus!

Tähän vielä juuri löytämäni artistin (kiitos Spotify ja Disney-soundtrackit) ”taking it easy”-mentaliteettiin sopiva kappale: